Report card -kooma ja nuppijumi /repost from December 2017

Varoitus! Tämä kirjoitus sisältää vähän uikutusta ja jonkin verran surkuhupaisuutta.

Syyslukukausi on viimeistä viikkoa vaille valmis. Viimeiset kaksi viikkoa olen potenut melko totaalista ”Report card-koomaa”. Sanallisten todistusten kirjoittaminen englanniksi 23:lle on melkoinen peikko. Varsinkin , kun alkuun ei osannut arvioida, kuinka paljon aikaa työhön tulisi varata. Ohjelma, johon arvioinnit kirjoitetaan, kertoo prosentteina, kuinka paljon työstä on jo tehty. Yli 50% lukuun tarvittiin yhden viikonlopun intensiivinen työskentely. Viimeistelyyn vielä toinenkin viikonloppu. Puheenaiheet automatkoilla ja jopa pikkujouluissa tahtoivat kääntyä tuohon takaraivossa tykyttävään tehtävään. Tänään voin kuitenkin todeta, että homma tuli tehtyä!

Tiivistahtinen syksy uudessa koulussa on uuvuttanut meidät tunnolliset ja ahkerat Suomi-opet. Kun koulutyön lisäksi pitää järjestellä perheenjäsenten oleskelulupahakemuksia ja käydä Immigrationissa pokkuroimassa kapteeneita, saattaa väsymys tehdä tepposia. Viime viikolla yksi nuori opettaja-äiti onnistui unohtamaan lapsensa koululle, kun suuntasimme koulun jälkeen kiireellä virastoon. Sattuuhan noita! Ja ”Vuoden äiti -palkintokin” löysi ottajansa.

Asioiden, tapaamisten ja salasanojen unohteleminen alkaa jo pikkuhiljaa huolestuttaa. Yhtenä päivänä seisoin kanttiinin tiskillä ja touhukkaana tilailin jo kanaa ja vihanneksia, kun yhtäkkiä muistinkin, että minulla oli eväät Staff roomin jääkaapissa. Vaikka tapaamiset ja koulutukset kuinka on kirjattuna sekä paperiseen  että sähköiseen kalenteriin, pystyn aivan sujuvasti unohtamaan tapahtumat. Onneksi tiivis yhteisö pitää omistaan huolta ja aina joku muistuttaa menoista jonkun infokanavan kautta(joita on kyllä  ehkä jo liikaa). Salasanojen tallentamiseen pitäisi kyllä kehittää jokin App, joka toimisi sormenjäljellä. Olen nyt kolme kertaa unohtanut aivan totaalisesti verkkopankkitunnukseni! Se lievästi sanottuna hieman haittaa oman talouden seuraamista.

Todella yleinen vaiva meidän opettajien keskuudessa on viime viikkoina ollut myöskin ”nuppijumi”. Tästä esimerkkinä voisi toimia pieni ote koulupäivän jälkeisen tiimipalaverin keskustelusta.

Teamleader: ”Itsenäisyyspäivänä voitais pitää Suomi-stationeja luokissa. Olisko jollain jotain kivoja ideoita?”

Team member #1: ” ————”

Team member #2: ” ————”

Team member #3: ” Ei.”

Pää löi aivan tyhjää! Mutta onneksi nuppijumi aukeaa kuitenkin urheilemalla ja nukkumalla ja joskus erityisen hyvin shoppailemalla.

Suomi 100 -juhlinta (ja lopulta myös ne kivat Suomi-stationit) toi mukavaa vaihtelua koulun arkeen. Mutta ihanalla sinivalkoisella juhlalla oli myös se kääntöpuoli. Tuli kaamea koti-ikävä! Ikävä omaan kotiin, ikävä omien lasten ja omien kavereiden seuraan, ikävä äitiä, ikävä oman koulun(lue Hanttarin) itsenäisyyspäivän juhlaan ja ikävä jopa Turun pimeitä ja märkiä katuja. Kummasti nousi pala kurkkuun, kun Qatar-Finland International School raikui lasten laulaessa selvällä suomen kielellä : ” Lennä liidä merten taa, kerrothan on yksi maa. Lapin maassa olla saa, vapaa jokainen”. Vaikka en ollut kyseistä laulua ikinä Suomessa kuullutkaan, niin hienolta kuulosti!

Sanasekoilut ovat aiheuttaneet hauskoja tilanteita pitkin syksyä. Kun pää on täynnä muistettavia asioita, tulee helposti oikaistua ja yhdisteltyä juttuja, eikä huomaakaan, että ei ollut sanonut kaikkea ääneen. Ystäväni harmitteli yhtenä päivänä automatkalla, että ei voi vaihtaa lakanoita, kun ei ole sitä fööniä. !!!???!!! No, oikeasti osa hänen tavaroistaan mm. lakanat ja fööni olivat vielä varastossa ja sitä pohtiessaan tuli yhdistäneeksi nämä kaksi asiaa. Välillä kieli menee solmuun ihan vaan vahingossa. Asun neljännessä kerroksessa ja yhtenä päivänä ykkösessä asuva kolleegani esitteli itsensä naapurilleni: ” Hi! I’m Kirsi from first grade!” Tuli siinä sitten ammattikin kerrottua samalla. Kahden kielen käyttäminen päivittäin sekoittaa puhetta merkilliseksi finglish yhdistelmäksi. ”Kavereiden tekeminen” tai ”sydänhyökkäys” saattaa vilahdella ihmisten puheessa.

Tähän loppuun voisi sitten luetella vielä kaikki muutkin vaivat, mitä täällä aavikolla on koettu, niin ei sitten tarvitse enää valittaa. Opettajien keskuudessa on syksyn aikana oltu flunssassa, kuumeessa, vatsataudissa, ruokamyrkytyksessä ja poskiontelotulehduksessa. On ollut hartiat jumissa, lonkkaa kolottanut ja tenniskyynärpää vaivannut. Muitakin urheiluvammoja sattuu; jalkapöytävammaa jääkiekossa, venähtäneitä nivusia ja revähtäneitä pohkeita. Ja välillä on vaan ihan yleisesti harmittanut. Se lienee ihan normaalia elämää, joten voin kai todeta, että olemme kotiutuneet  tänne kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi.